Tilannekatsaus

Syksy on tuonut tullessaan koulukiireet, joiden takia blogin päivittäminen on jäänyt harmillisen vähäiseksi, vaikka kirjoitettavaakin olisi ollut. Milon arki ei sinänsä ole miksikään muuttunut, edelleen käyn sen kanssa Kangasalla tiistaisin agilitytreeneissä ja perjantaisin arkitottelevaisuuskurssilla. Agilityä on luvassa ainakin koko loppuvuosi, mutta arkitottelevaisuuskurssista onkin jäljellä enää kaksi kertaa.

Agility sujuu meiltä jo aika hyvin, ja Milo selvästi nauttii siitä. Enää ei tarvitse palkita sitä namilla tai lelulla muutakun vaikeimpien esteiden jälkeen sekä radan lopussa, sillä itse agilitystä ja seuraavalle esteelle pääsemisestä on tullut Milolle palkinto, niinkuin sen tietenkin kuuluukin mennä. Keinu ja pussi ovat Milolle vielä haastavia, ja ajattelinkin mennä arkitottelevaisuuskurssin päätyttyä sen kanssa kaksin niitä treenaamaan. Omassa ohjaamisessani on vielä paljon parantamisen varaa, sillä ihan liian usein menen esteissä sekaisin ja sanon esimerkiksi "hyppy" kun koiran pitäisi mennä putkeen. Jään myös auttamattomasti nopean koirani jälkeen, kun en vielä oikein ymmärräkään kuinka nopea se on ja jään mukamas odottelemaan sitä vaikkei tarvitsisi. Toisaalta jos vauhti on liian kova, Milo juoksee renkaan ali sen sijaan, että hyppäisi sen läpi. Argh. Lisäksi olen kaksissa viime treeneissä tehnyt persjätön sijasta valssin ja vieläpä luullut sen menevän ihan oikein. Yleensä Milo onneksi paikkaa aika hyvin ohjaajan tekemät virheet ja juoksee iloisesti sinne putkeen vaikka ohjaaja sanoisi jotakin muuta. :)

Kolmas kerta arkitottelevaisuuskurssilta jäi meidän osaltamme väliin pieleen menneen happihyppelyn takia. Lähdin päivällä käymään Milon kanssa tuossa meidän lähimetsässä, ja heittelin sille tavalliseen tapaan keppiä. Hypättyään erääseen ryteikköön heittämäni kepin perässä se alkoi yhtäkkiä hyppiä, vinkua, pyöriä ja ravistella. Luulin aluksi, että se satutti toisen silmänsä johonkin, kun se näytti siristelevän ja raapivan sitä. Lähemmäs mentyäni huomasin, että kierivän koirani kimpussa oli kymmenkunta vihaista ampiaista. Niitä pyöri sen ympärillä ja oli kiinni sen turkissa, ja yritin epätoivoisesti huitoa niitä pois Milon ympäriltä. Seuraavaksi Milo otti jalat alleen ja lähti juoksemaan kohti kotia, välillä pysähtyen odottamaan minua. Onneksi sain sen kiinni ennen autotietä, ja silloin saimme viimeisenkin ampiaisen pois sen turkista. Kannoin Milon kotiin ja soitin eläinlääkärille, joka neuvoi antamaan Milolle kyypakkauksen ja suihkuttelemaan siitä mahdolliset piikit pois. Kyypakkauksen jouduin tunkemaan väkisin sen kurkusta alas, edes juusto ei kiinnostanut järkyttynyttä koiraa. Suihkuttelun jälkeen nypin vielä itse kolme piikkiä Milon ihosta irti, ja yhteensä löysin siitä viisi ampiaisen pistoa, kolme pään alueelta, yhden niskasta ja yhden hännäntyvestä. Itse selvisin ihme kyllä ilman pistoja. Aluksi pistoskohdat turposivat, ja ensimmäiset pari tuntia Milo tärisi sängyn tai pöydän alla, mutta vähitellen turvotus alkoi laskea ja Milo toipua omaksi itsekseen. Illalla se jo leikki normaalisti meidän kanssamme, ja ruokakin maistui tavalliseen tapaan. Jokin sen elimistössä meni sekaisin, sillä se pissasi illan ja yön aikana kolme kertaa sisälle. Seuraavana päivänä sen elimistökin toimi jo normaalisti, eikä sitä edes yhtään jännittänyt käydä siinä metsässä, jossa ampiaiset olivat sen kimppuun hyökänneet. Loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Arkitottelevaisuuskurssilta olemme saaneet vinkkejä rauhoittumisen, kontaktin, luopumisen sekä ohittamisen harjoitteluun. Ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta harjoitukset on toteutettu siten, että yksi koira on hallissa kerrallaan muiden koirien odottaessa autossa. Kun häiriöitä, eli toisia koiria, ei ole hallissa samaan aikaan, Milo suorastaan loistaa taidoillaan! Se on saanut kouluttajalta kehuja erityisesti kontaktista. Ensi kerralla teemme onneksi niin, että kaksi koiraa on hallissa samaan aikaan, koska me Milon kanssa tarvitsemme nimenomaan häiriöharjoittelua, koska ilman häiriöitähän Milo jo toimii hyvin. Kun paikalle tuodaan muita koiria, kontakti häviää todella helposti, eikä sitä hevillä saa takaisin. Toivottavasti kahdella viimeisellä kerralla saan vinkkejä nimenomaan tällaisten tilanteiden harjoitteluun. Jos ja kun saan Milon kanssa kontaktin toimimaan missä tilanteessa tahansa, kaikki on tuon koiran kanssa mahdollista. :) Toivottavasti vain saan sen toimimaan ennen Milon eläkeikää...

Aksaa ja arkitottelevaisuutta

Ilmoitin Milon Koirapalvelu Taidoggaan kuuden kerran arkitottelevaisuuskurssille, josta oli ensimmäinen kerta viime perjantaina samassa hallissa kuin meidän agilitytreenimmekin. Kouluttajana kurssilla toimii Annaliina Tolppa, joka aloitti treenit kyselemällä meiltä koiriemme omistajilta, millaisia asioita haluaisimme kurssilla harjoitella. Vastaukset kaikilta neljältä osallistujalta minut mukaan lukien olivat hyvin samankaltaisia; kaikilla koirilla on ongelmia rauhoittumisen, keskittymisen ja toisten koirien tai ihmisten ohittamisen kanssa. Aloitimme treenit kontaktiharjoituksilla, jotka menivät Milon osalta välillä hyvin, välillä huonosti. Milon keskittymiskyky on niin kovin rajallinen vielä. Silloin kun se keskittyy, se keskittyy hyvin, mutta sitten kun sen keskittyminen katkeaa, sitä on enää hyvin vaikea saada takaisin. Seuraavaksi teimme rauhottumisharjoituksen, jossa koira oli tarkoitus saada rauhoittumaan sen kanssa lattialla istuen ja samalla silitellen. Tähän asti olemme rauhoittaneet Milon sylissä, joten tämä oli ihan uudenlainen harjoitus sille, eikä se vielä oikein tajunnut mitä halusin sen tekevän. Kotona olen saanut sen pari kertaa onnistumaan ihan hyvin, ja aion kyllä ehdottomasti jatkaa harjoittelua.

Rauhoittumisharjoituksen jälkeen kävimme hyvin nopeasti läpi erilaisia tapoja harjoitella toisten koirien ohittamista, ja tarkoituksena olisi löytää omalle koiralle se motivoivin tapa harjoitella. Päätin kokeilla ensin lelun avulla, ja Ossi löysikin Mustista ja Mirristä ihan superäänekkäästi vinkuvan pienen lelun, joka mahtuu näppärästi taskuun lenkille mukaan. Tarkoituksena on siis houkutella koira lelun avulla toisen koiran ohi. Muutaman kokemuksen perusteella harjoitus onnistuu, jos ohitettava koira on tarpeeksi kaukana, mutta lähietäisyydellä olevaa rähisevää koiraa ohitettaessa lelulla ei kyllä ole mitään virkaa, vaikka kuinka vinguttaisi ja houkuttelisi. Päätimme arkitottelevaisuustreenin aiemmin oppimaamme rauhoittumisharjoitukseen, mutta siinä vaiheessa Milo ei enää jaksanut keskittyä sitäkään vähää mitä aikaisemmin. Varmaan se oli myös vähän ihmeissään ja kävi kierroksilla siitä, ettei tultukaan treenaamaan agilityä.

Viime viikon agilitytreenit menivät vähän niin ja näin, kun ukkonen jylisi melkein päällä. Olen tottunut kävelyttämään Milon kunnolla ennen treenejä, mutta tällä kertaa jäi kävelyt vähän lyhyiksi kaatosateen takia. Olimme bussipysäkilläkin saarroksissa vaikka kuinka kauan, kun kunnon ukkoskuuro osui kohdalle. Siksi myöhästyimme vähän, enkä ehtinyt tutustumaan rataan ollenkaan. Onneksi rata oli tosi simppeli, ja opin sen muiden treenejä katsellessa. Milo oli aika hermona ukkosen tai oman hermostuneisuuteni takia, ja jouduin palkkaamaan sitä joka esteen jälkeen. Se myös teki hermostuksissaan ihan yllättäen kyykkypissat keskelle nurmea. Treenit kuitenkin paranivat loppua kohden, ja niiden loputtua aurinkokin jo vähän pilkisti pilvien raosta.

Tällä viikolla oli meidän tähänastisista treeneistä ehdottomasti parhaat treenit. Jännä miten Milo on agilitytreeneissä oppinut suuntaamaan sen kaiken valtavan määrän energiaa radan suorittamiseen, vaikka kaikkialla muualla se energia kuluu johonkin ihan muuhun. Nytkin se haukkui ja hyppi ja riehui aluksi, mutta kun lähdettiin tekemään rataa niin sitten kanssa tehtiin eikä meinattu! Ja vaikka se haukkuu samalla ja meno vaikuttaa ihan päättömältä, niin silti se useimmiten oikeasti seuraa antamiani ohjeita. Ei nyt joka treeneissä, mutta useimmissa kuitenkin. Niin tyytyväinen olen meidän kehitykseemme ja kouluttaja Heidiin, että varmistin paikkani hänen ryhmässään koko loppuvuodeksi. Alla vielä video yhdestä tämän viikon radoistamme. :)

Leirillä

Perinteinen kolmen päivän pituinen heeler-leiri järjestettiin tänä vuonna Tammelassa menneenä viikonloppuna. Viime vuonna olimme leirillä neljä kuukautta vanhan Milon kanssa ainoastaan päiväkäynnillä, mutta tänä vuonna päätimme jäädä yhdeksi yöksi ja viettää leirillä sekä lauantain että sunnuntain. Lauantaiaamuna herätyskello soi viideltä, ja vähän ennen puolta yhdeksää olimme perillä Eräkeskus Metsäkouluntiellä, jossa leiri tänä vuonna järjestettiin. Majoittuminen tapahtui neljän huoneen huoneistoissa, joissa majoittujien käytössä oli yhteiset vessat ja pieni oleskelutila. Leirille ilmoittautumisen yhteydessä piti myös ilmoittaa, mihin aktiviteetteihin haluaa koiransa kanssa lauantaina osallistua. Ilmoitimme Milon sekä rally-tokoon että Nose Workiin, joista rally-toko oli meille viiden kerran alkeiskurssin verran tuttu ja Nose Work ennestään täysin tuntematon laji. Kymmeneltä oli meidän vuoromme osallistua tunnin pituiseen rally-tokotreeniin, joka ei meillä kyllä näyttänyt rally-tokolta kuin pieniä pätkiä siellä täällä. Milo ei pystynyt lainkaan keskittymään uudessa paikassa neljän vieraan koiran treenatessa samaan aikaan, eikä sitä kiinnostanut mikään mitä sille tarjosin palkaksi. Se sylki antamani namit maahan ja oli selvästi sitä mieltä, että "syö ite makupalas". Lelulla se malttoi välillä mun kanssa leikkiä, mutta ei sekään niin kivaa sen mielestä ollut, että se olisi vaivautunut mitään sen eteen tekemään. Se istui koko ajan selkä muhun päin, ja olisin voinut tehdä vaikka kärrynpyöriä eikä se olisi edes huomannut. Onneksi treeni sisälsi myös ilman koiraa tehtäviä harjoituksia, joten ei se nyt ihan hukkaan onneksi mennyt. Leiri ei siis meidän osaltamme alkanut kovin ihanteellisesti, eikä oloani helpottanut se, että itse olin kovin flunssainen ja väsynyt.

Päivä onneksi parani sitä mukaa mitä pidemmälle ohjelmassa päästiin. Lounaan jälkeen vuorossa oli Nose Workiä, joka oli meille molemmille ihan uusi laji, eikä minulla siksi ollut mitään odotuksia sen sujumisen suhteen. Nose Workissa koira opetetaan etsimään eukalyptuksen, laakerinlehden ja laventelin tuoksu erilaisista paikoista sekä sisällä että ulkona. Saman tyyppistä menetelmää käytetään muun muassa huume- ja pommikoirien koulutuksessa, mutta hajutyöskentely missä tahansa muodossa on erinomainen tapa aktivoida myös tavallista, luonteeltaan vilkasta kotikoiraa. Iltapäivän Nose Work -treeni sisälsi koiran ehdollistamista eukalyptuksen hajuun kukkaruukkujen ja pahvilaatikoiden sekä naksuttimen avulla. Meidän ryhmässämme kaikilla koirilla oli yhtä paljon ongelmia keskittymisen suhteen, ja kouluttaja sanoikin, että alkeisharjoitukset tulisi tehdä kotona tai jossakin muussa häiriöttömässä paikassa, jossa koira pystyy kunnolla keskittymään. Oli kuitenkin hauskaa päästä tutustumaan uuteen lajiin, ja voisin hyvin kuvitella kokeilevani sitä Milon kanssa uudemman kerran joskus myöhemmin.

Iltapäiväkahvien jälkeen alkoi leirikisa, jota varten leiriläiset jaettiin kuuteen joukkueeseen. Kisa koostui kolmesta rastista, joista kaksi suoritettiin koiran kanssa yhdessä ja yksi kokonaan ilman koiraa. Meidän joukkueemme aloitti rastilta, jonka nimi oli "Houkutusten Highway". Siinä koiran piti juosta kapean väylän läpi omistajan luokse jäämättä tutkimaan erilaisia houkutuksia, joita oli aseteltu väylän reunoille. Reunalla oli erilaisia leluja sekä nakkeja ja lihapullia, jotka ovat Milonkin herkkuja. Ihme kyllä Milo juoksi suoraa luokseni sitä kutsuessani, mutta maalissa se tajusi mitä oli menettänyt ja teki täyskäännöksen. Sain sen onneksi kiinni ennen kuin se ehti syödä kaikki houkuttimet. Seuraavalla rastilla koiran piti myös juosta omistajan luokse, mutta ilman ylimääräisiä houkuttimia ja paljon pidempi matka. Jäin puoleen väliin Miloa vastaan, jolloin se sai juosta perässäni maaliin. Tämä taktiikka toimi, eikä se tällä kertaa keksinyt lähteä omille teilleen. Kolmas rasti suoritettiin ilman koiraa, sillä kysessä oli ihmisten Nose Work. Tehtävässä joukkueen piti yhdessä tunnistaa erilaisia tuoksuja, mikä olikin yllättävän vaikeaa. Onnistuimme kuitenkin tunnistamaan kaksi tuoksua viidestä. Joukkueemme suoritti kaikki rastit ilmeisesti melko hyvin, sillä iltapalalla joukkueemme julistettiin leirikisan voittajaksi! Kaikki osallistujat saivat palkinnoksi koiralle frisbeen, ja meidän joukkueemme sai frisbeen lisäksi heijastimen.

Iltapalan jälkeen heeleristit kokoontuivat rantaan, sillä vuorossa oli heelereiden uintikisa. Rannassa oli järkyttävä meteli, kun koirat olisivat halunneet HETI uimaan. Milo ei oikein tajunnut mitä muut meuhkaavat, mutta osallistui meteliin aina silloin tällöin. Milo oli kahdeksalta illalla jo aivan poikki, eikä ollut kovin kaukana, että se olisi siinä metelissäkin nukahtanut syliin uintiliivit päällään. Uintikisa järjestettiin niin, että aina kaksi heeleriä nostettiin kerrallaan laiturilta soutuveneeseen, vene soudettiin noin 20 metrin päähän rannasta, siellä koirat laskettiin yksi kerrallaan veteen, jolloin omistajat olivat rannalla houkuttelemassa omia koiriaan uimaan oikeaan suuntaan. Miloa veneeseen toisen ihmisen syliin laskiessani sanoin vain, että "se ei ole koskaan ollut veneessä, pidä lujaa kiinni", ja sitten minun pitikin jo kiiruhtaa rantaan odottamaan Milon vuoroa uida. Milon vuoro uida oli viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, sillä sehän yllätti ja ui koko kisan voittoon! Milo itse tuskin tajusi mistään mitään, mutta hienot ja ennen kaikkea herkulliset palkinnot se sai. Meidän ensimmäinen voitto tuli uintikisasta, mikäs sen hauskempaa! :) Lyhyen jäähdyttely- ja kuivattelulenkin jälkeen Milo pääsi huoneeseemme nukkumaan.

Sunnuntaina oli vuorossa epävirallinen leirinäyttely, jonka tuomarina toimi pentu- ja kotikoiraluokkia lukuun ottamatta ruotsalainen Lena Eliasson-Siversson. Milo osallistui tässä elämänsä ensimmäisessä näyttelyssä junioriluokkaan, joka oli näyttelyssä heti ensimmäisenä kymmeneltä. Omankin kokemattomuuteni vuoksi olisi ollut kiva nähdä edes yksi luokka ennen meidän luokkaamme, mutta toisaalta silloin olisin ehtinyt jännittää vielä enemmän kuin mitä nyt jännitin. Juuri ennen junioriluokan alkua alkoi sataa kaatamalla ja ukkostaa, mikä ei yhtään helpottanut jännitystäni. Läpimärkinä astelimme kehään kolmen muun koirakon kanssa, ja yritin vain tehdä perässä mitä muutkin, ja kyllähän me siitä hengissä selvisimme. Välillä olin ihan pihalla, mutta onneksi paikalla oli ihmisiä kertomassa missä meidän piti milloinkin olla. Ensimmäistä kertaa kehässä ollessamme Milo käyttäytyi aika fiksusti, mutta oli vähän laiskan oloinen. Pöydällä tutkiminen ja yksin kehässä pyöriminen menivät myös mielestäni ihan hyvin siihen nähden, että kyseessä oli meidän ensimmäinen näyttelymme. Laatuarvostelussa Milo sai tulokseksi ERI:n (=erinomainen), ja ruotsinkielinen arvostelu suomennettuna kuuluu jokseenkin näin:

"Hyvä pää, oikeanlainen purenta. Hyvin kulmautunut sekä takaa että edestä. Hyvä ylälinja. Aavistuksen kippura häntä. Vähän ahdas edestä. Nostaa takaosaansa liikkeen aikana."

Koska kaikki neljä junioriluokan koiraa saivat laatuarvostelussa ERI:n, käytiin vielä sijoitusten ratkaisemiseksi kilpailuluokka, eli kaikkien piti vielä mennä kehään. Siinä vaiheessa Milolla meni hermo, ja se alkoi ärisemään muille uroksille. Jotenkuten siitä kuitenkin selvisimme, ja sijoituksemme oli lopulta neljäs eli viimeinen, mutta koska neljä parasta palkitaan, saimme mekin ruusukkeen muistoksi. Kokemusta lähdimme näyttelystä hakemaan ja sitä myös saimme, joten siinä mielessä olen tyytyväinen. Ensi näyttelyssä (sitten joskus...) tiedän mitä menen sinne tekemään, ja nyt tiedän mihin pitää harjoittelussa kiinnittää eniten huomiota. Kiva leiri jälleen takana, toivottavasti ensi vuonna uudelleen! :)