Agilityn alkeita

Maanantaina pääsimme Milon kanssa kummankin elämän ensimmäisiin agilitytreeneihin! Tampereen pikkukoirien järjestämä kurssi on tarkoitettu pennuille ja muille lajia aloitteleville koirille, ja se sisältää viisi tunnin mittaista treenikertaa. Treenit toteutetaan kurssilla niin, että yksi koirakko on kerrallaan kentällä ja muut odottavat vuoroaan kentän ulkopuolella. Milo on kurssilla ainoa varsinainen pentu, muut ryhmän koirat ovat jo aikuisia ja kadehdittavan rauhallisia. :D Milo oli energinen, riehakas ja hyvin äänekäs myös silloin, kun oli tarkoitus rauhallisesti odottaa omaa vuoroa. Saimmekin ryhmän vetäjältä tehtäväksi harjoitella rauhoittumista, ja saimme tähän hyviä vinkkejäkin. Olemmehan me sitä kotona harjoitelleet, mutta nyt täytyisi ehdottomasti alkaa harjoitella sitä mahdollisimman monessa erilaisessa paikassa. Positiivista oli se, että kentällä ollessamme Milo keskittyi minuun ja yhdessä tekemiseen ja sillä oli selvästi yhtä hauskaa kuin minulla. Vaikka ensimmäisillä treeneillä ei vielä ollut kauheasti tekemistä varsinaisen agilityn kanssa, minusta tuntuu jo nyt että se on ihan meidän laji. Siinä saa juosta KOVAA!

Vesipeto

Viime viikolla oli Tampereen koirauinnin järjestämän uintikurssin viimeinen kerta, joka sujui jälleen paremmin kuin edellisellä kerralla. Miloa ei enää juuri tarvinnut houkutella veteen, vaan välillä se lähti uimaan ihan itsekseen ilman mitään houkuttimia. Se myös vihdoin uskalsi napata vedestä lelun mukaansa, kun tähän asti se oli vain uinut lelunsa ohi. Kun Milo nyt kerran pääsi uimisen makuun, varasimme heti tälle viikolle uuden ajan yhdessä Milon äidin ja sen omistajan kanssa. Mukaamme samalle uintivuorolle tuli myös työkaverini uroskoira, josta Milo ei osannut päättää oliko se sen mielestä kiva vai ei. Uimista se ei kuitenkaan haitannut, sillä varsinkin heelerit uivat lähes koko puolituntisen. Milon uiminen oli parantunut entisestään, eikä se enää vetänyt vettä henkeensä koko aikaa. Leluakin se haki vedestä innokkaasti, sekä omaa että muiden. Kotimatka oli hyvin erilainen kuin menomatka; mennessä se huusi, vinkui ja haukkui koko matkan niin että korviin sattui, mutta ahkerasta uinnista väsähtäneenä kotimatka meni nukkuessa. :)

Oli ihanaa nähdä Milon äitiä pitkästä aikaa, eikä Milokaan ollut sitä unohtanut. Kenenkään muun koiran edessä Milo ei matele ja mielistele samalla tavalla kuin äitinsä. En ollut tajunnutkaan miten paljon Milo on kasvanut, se on nimittäin jo äitiään isompi. :)

P.S. Pääsimme pentuagilitykurssille, joka alkaa ensi maanantaina, huippua!

Syyskuulumisia

Eilen oli niin paljon kaikkea ohjelmaa, että Milon lenkittäminen jäi vähemmälle kuin yleensä. Tämä kostautui sitten yöllä, kun Miloa ei väsyttänyt ollenkaan, vaan se teki niitä samoja juttuja mitä ihan pienenäkin saadakseen huomiota keskellä yötä: nakersi sängyn runkoa, yritti kaivautua yöpöydän taakse, kaivoi ja repi peittoa ja muuten vaan vaelsi ympäri makuuhuonetta. No, tulipahan ainakin testattua ettei Milo ole enää mikään pikkupentu, vaan se tarvitsee jo runsaasti liikuntaa ja ulkoilua sisällä tapahtuvaa leikkiä ja aivojumppaa silti unohtamatta. Punnitsimme Milon tällä viikolla eläinkaupassa käydessämme, ja lukemaksi saatiin hurjat 6,8 kg!

Tänään korvasimme Milolle eilisen laiminlyönnin tekemällä sen kanssa pitkän metsälenkin, joka osoittautuikin hieman erilaiseksi kuin yleensä. Yleensä metsässä ei tule vastaan ketään, mutta tänään eteemme ilmestyi keskellä metsää pyöräilijä. Pääsimme ensimmäistä kertaa testaamaan luoksetulokäskyä tuollaisessa yllättävässä tilanteessa, ja Milo kipitti kuin kipittikin luokseni sitä kutsuessani. Olin positiivisesti erittäin yllättynyt, Milo kun on viime aikoina ruvennut vähän jääräpäiseksi. Tämän jälkeen lenkki sujui melko normaaliin tapaan Milon hölkötellessä vapaana lähettyvillämme, kunnes lenkkimme metsäosuuden lopussa Milo sai hepulin, jonka päätteeksi se lähti painelemaan kohti autotietä (kotia) ja pois näköpiiristämme. Korvat se unohti jonnekin matkan varrelle, sillä huuteluillamme emme saaneet aikaan minkäänlaista reaktiota. Jokin lamppu sillä onneksi syttyi pään päälle, eikä se juossut autotielle vaan palasi takaisin meidän luoksemme. Vaikka Milo todellisuudessa oli poissa näköpiiristämme vain muutaman sekunnin ja vaikka autotie jota kohti se lähti juoksemaan on todella vähäliikenteinen, ehti mielessäni silti välkähtää monenlaisia kauhukuvia. Täytyy nyt vain toivoa, ettei tuollainen ala toistumaan kovin usein, olisi niin ihanaa pitää Miloa jatkossakin vapaana metsässä!

P.S. Milo alkaa vihdoinkin tajuta, mitä "seiso"-käsky tarkoittaa. Johan sitä on opeteltu muutama kuukausi!

Retkellä

Sunnuntaina minä, Milo, äitini ja siskoni pakkasimme eväät mukaan ja lähdimme päiväksi patikoimaan Helvetinjärven kansallispuistoon. Monen mutkan kautta pääsimme lähtemään reisuun hieman myöhemmin kuin olimme suunnitelleet, ja lisäksi onnistuimme eksymään matkalla ja ajamaan monta kilometriä väärään suuntaan. Näistä viivästyksistä ja kehnosta suuntavaistosta huolimatta löysimme lopulta perille, ja pääsimme jatkamaan matkaamme kävellen kansallispuiston kauniissa maisemissa. Olimme alunperin suunnitelleet kävelevämme 7,4 km pituisen reitin, koska sen verran Milokin varmasti jaksaisi kävellä, varsinkin kun ajattelimme pitää evästauon puolessa välissä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei reittejä oltukaan merkitty niin kovin selkeästi, ja todellisuudessa reittimme pituudeksi taisi tulla lähemmäs 12 km. :D Hyvin Milo jaksoi siihen nähden, että meillä ihmisilläkin rupesi loppumatkasta jaloissa painaa. Varsinkin minulla, kun jouduin yhdessä vaiheessa palaamaan hyvän matkaa takaisin päin unohdettuani kameralaukkuni eräälle kuvauspaikalle. Kaikista kommelluksista huolimatta meillä oli oikein onnistunut reissu, ja kaikki pääsivät saman vuorokauden aikana turvallisesti kotiin. Milo oli TODELLA väsynyt vielä seuraavankin päivän, mutta ihanaa oli huomata, että se selvästi nauttii reissaamisesta. :)

Molskis!

Keskiviikkona oli jälleen uintikurssin vuoro, ja kaikki meni alusta lähtien vielä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Ajomatka sujui melko rauhallisesti, ja vaikka Milo selvästi tunnisti paikan, se meni uimalan ovesta sisään ihan vapaaehtoisesti ja mielellään. Ilmeisesti Milo siis piti viime viikon uintireissua jokseenkin positiivisena kokemuksena, vaikka sitä selvästi jännittikin ja vaikka sitä jouduttiin vähän pakottamaankin veteen. Tassujen ja mahan suihkuttelu ennen altaalle menoa oli Milosta viimeksi erityisen inhottavaa, mutta nyt toisella kerralla se ei juurikaan pistänyt pahakseen. Pelastusliivien pukeminen sen sijaan oli vielä vähän niin ja näin, mutta toisaalta meillä on välillä kotonakin vaikeuksia valjaiden ja heijastinliivin pukemisen kanssa. Lopulta liivit kuitenkin saatiin asianmukaisesti puettua, ja altaaseen vievälle rampille Milo ryntäsi samantien ihan itsekseen. Veden rajalla iski ramppikuume, mutta pienellä avustuksella ja Milon oman uuden vesilelun rohkaisemana se lopulta lähti uimaan. Avustajan ei tällä kertaa tarvinnut mennä Milon mukaan altaaseen ollenkaan, vaan se sai polskia siellä ihan omin nokkinensa aina kierroksen tai pari kerrallaan. Alussa se yritti nousta altaasta pois reunojen yli, mutta lopetti sen sitten onneksi. Me omistajat kiersimme taas allasta ja kannustimme Miloa uimaan meitä kohti. Tällä kertaa Milo ui paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, ja se kyllä näkyi vielä seuraavanakin päivänä. Jännä nähdä miten uiminen ensi viikolla sujuu, sillä nyt Milolla tuntui olevan aika ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta se oli aina altaasta noustessa pyrkimässä sinne heti takaisin eli uiminen kyllä selvästi kiinnosti sitä, mutta toisaalta se piti koko ajan hermostunutta piipitystä ja lähti kyllä loppusuihkuttelun ja kuivaamisen jälkeen erittäin mielellään kotiin.

Eilen lähdimme kaikki kolme metsälenkille, joka venyi pidemmäksi kuin oli tarkoitus kauniin syyskelin ja kameran mukana olon vuoksi. Kuljimme vähän eri polkua kuin yleensä, ja Milo nautti taas kun sai juosta vapaana.

Koirakavereita

Milo on tänä viikonloppuna päässyt leikkimään hurjan monen koiran kanssa. Eilen kävimme Ossin työkaverin ja tämän spanielin kanssa metsälenkillä, jossa koirat saivat vapaasti leikkiä ja tutustua toisiinsa. Koirat tulivatkin ihan mukavasti juttuun, vaikka Milosta onkin tullut vähän yli-innokas tyttökoirien lähettyvillä.

Tänään aamulenkillä tuli vastaan 4-vuotias akita ja 2-vuotias mäyräkoira. Mäyräkoiralla ja Milolla synkkasi heti tosi hyvin, ja päästimmekin ne joksikin aikaa vapaiksi kunnon painileikkiä varten. Isohkoa akitaa Milo aluksi vähän arasteli, mutta hetken päästä se keksi tavan kommunikoida senkin kanssa, eikä se olisi millään lopettanut akitan naaman nuolemista. :)

Iltapäivällä lähdimme vielä koirapuistoon vanhan tutun Femman kanssa. Milo ja Femma tulevat kokoerosta huolimatta hyvin juttuun, mutta ainakin tänään niiden oli vaikea löytää yhteistä tapaa leikkiä. Femma haluaisi juosta kilpaa, kun taas Milo haluaisi ennemmin painia. Onneksi puistossa oli paljon muitakin koiria, ja kummallekin löytyi omat leikkikaverit.

Koiria tuntui tulevan koko ajan lisää, ja kooltaan pienimmästä päästä olevalla Milolla alkoi olla vähän tukalatkin oltavat jossakin vaiheessa niin vauhdikkaassa seurassa. Loppupäivän Milo sitten näyttikin tältä:

Uintikurssi

Itseäni jäi vähän harmittamaan, kun Milo ei tänä kesänä uskaltautunut järveen nilkkojen korkeutta syvemmälle, uiminen kun olisi niin hyvää liikuntaa ja toisi myös mukavaa viilennystä kesän kuumina päivinä. Ihan huvikseni kävin joku päivä Tampereen koirauinnin sivuilla, ja kuin vastauksena mietiskelyihini huomasin, että siellä oli ilmoittautuminen auki pentujen uintikurssille. Pari päivää asiaa Ossin kanssa pohdittuani ilmoitin Milon viimeisenä ilmoittautumispäivänä kyseiselle kurssille. Kurssi on tarkoitettu alle 9 kk ikäisille pennuille ja sisältää kolme puolen tunnin mittaista uintiopetuskertaa.

Keskiviikkona kurssi sitten alkoi, ja lähdimme ajamaan kohti uimalaa tietämättä yhtään mitä odottaa. Emme olleet ennen käyneet minkäänlaisessa koirille tarkoitetussa uimalassa, mutta moni tuttu oli kyllä meille tätä Tampereen pari vuotta sitten avattua paikkaa kehuneet. Emme myöskään yhtään tienneet, mitä Milo olisi kaikesta mieltä, saisiko sitä esimerkiksi altaaseen ollenkaan.

Jännittäminen osoittautui aivan turhaksi, sillä kaikki meni paljon paremmin mitä olin etukäteen ajatellut. Paikka oli todella kiva ja henkilökunta asiansa osaava. Milo tuskin olisi vapaaehtoisesti altaaseen mennyt, mutta ei sen mielipiteellä oikeastaan ollut juurikaan merkitystä, koska kurssin ohjaaja tiesi niin hyvin mitä pitää tehdä. Kurssilla on yhteensä kolme pentua, joista jokainen pääsi altaaseen yhdessä kurssin vetäjän kanssa 4-5 kertaa. Meidän omistajien tehtävänä oli kiertää allasta hieman uivan pentumme edellä ja kannustaa sitä uimaan meitä kohti. Oli liikuttavaa nähdä miten Milo ei uidessaan hetkeksikään irrottanut katsettaan meistä ja pyrki kaikilla voimillaan meitä kohti, ihan kuten se teki ihan pienenä aina ollessaan peloissaan tai kokiessaan jotakin uutta ja ihmeellistä. Uimalassa ei kyllä ollut alkavasta murrosiästä tai jääräpäisyydestä tietoakaan. Ensimmäinen kerta meni siis erittäin hyvin, ja ohjaaja oli sitä mieltä, että Milosta tulee hyvä uimari kunhan se pääsee eroon alkujännityksestä. Ensi keskiviikkoa odotellessa!