Leirillä

Perinteinen kolmen päivän pituinen heeler-leiri järjestettiin tänä vuonna Tammelassa menneenä viikonloppuna. Viime vuonna olimme leirillä neljä kuukautta vanhan Milon kanssa ainoastaan päiväkäynnillä, mutta tänä vuonna päätimme jäädä yhdeksi yöksi ja viettää leirillä sekä lauantain että sunnuntain. Lauantaiaamuna herätyskello soi viideltä, ja vähän ennen puolta yhdeksää olimme perillä Eräkeskus Metsäkouluntiellä, jossa leiri tänä vuonna järjestettiin. Majoittuminen tapahtui neljän huoneen huoneistoissa, joissa majoittujien käytössä oli yhteiset vessat ja pieni oleskelutila. Leirille ilmoittautumisen yhteydessä piti myös ilmoittaa, mihin aktiviteetteihin haluaa koiransa kanssa lauantaina osallistua. Ilmoitimme Milon sekä rally-tokoon että Nose Workiin, joista rally-toko oli meille viiden kerran alkeiskurssin verran tuttu ja Nose Work ennestään täysin tuntematon laji. Kymmeneltä oli meidän vuoromme osallistua tunnin pituiseen rally-tokotreeniin, joka ei meillä kyllä näyttänyt rally-tokolta kuin pieniä pätkiä siellä täällä. Milo ei pystynyt lainkaan keskittymään uudessa paikassa neljän vieraan koiran treenatessa samaan aikaan, eikä sitä kiinnostanut mikään mitä sille tarjosin palkaksi. Se sylki antamani namit maahan ja oli selvästi sitä mieltä, että "syö ite makupalas". Lelulla se malttoi välillä mun kanssa leikkiä, mutta ei sekään niin kivaa sen mielestä ollut, että se olisi vaivautunut mitään sen eteen tekemään. Se istui koko ajan selkä muhun päin, ja olisin voinut tehdä vaikka kärrynpyöriä eikä se olisi edes huomannut. Onneksi treeni sisälsi myös ilman koiraa tehtäviä harjoituksia, joten ei se nyt ihan hukkaan onneksi mennyt. Leiri ei siis meidän osaltamme alkanut kovin ihanteellisesti, eikä oloani helpottanut se, että itse olin kovin flunssainen ja väsynyt.

Päivä onneksi parani sitä mukaa mitä pidemmälle ohjelmassa päästiin. Lounaan jälkeen vuorossa oli Nose Workiä, joka oli meille molemmille ihan uusi laji, eikä minulla siksi ollut mitään odotuksia sen sujumisen suhteen. Nose Workissa koira opetetaan etsimään eukalyptuksen, laakerinlehden ja laventelin tuoksu erilaisista paikoista sekä sisällä että ulkona. Saman tyyppistä menetelmää käytetään muun muassa huume- ja pommikoirien koulutuksessa, mutta hajutyöskentely missä tahansa muodossa on erinomainen tapa aktivoida myös tavallista, luonteeltaan vilkasta kotikoiraa. Iltapäivän Nose Work -treeni sisälsi koiran ehdollistamista eukalyptuksen hajuun kukkaruukkujen ja pahvilaatikoiden sekä naksuttimen avulla. Meidän ryhmässämme kaikilla koirilla oli yhtä paljon ongelmia keskittymisen suhteen, ja kouluttaja sanoikin, että alkeisharjoitukset tulisi tehdä kotona tai jossakin muussa häiriöttömässä paikassa, jossa koira pystyy kunnolla keskittymään. Oli kuitenkin hauskaa päästä tutustumaan uuteen lajiin, ja voisin hyvin kuvitella kokeilevani sitä Milon kanssa uudemman kerran joskus myöhemmin.

Iltapäiväkahvien jälkeen alkoi leirikisa, jota varten leiriläiset jaettiin kuuteen joukkueeseen. Kisa koostui kolmesta rastista, joista kaksi suoritettiin koiran kanssa yhdessä ja yksi kokonaan ilman koiraa. Meidän joukkueemme aloitti rastilta, jonka nimi oli "Houkutusten Highway". Siinä koiran piti juosta kapean väylän läpi omistajan luokse jäämättä tutkimaan erilaisia houkutuksia, joita oli aseteltu väylän reunoille. Reunalla oli erilaisia leluja sekä nakkeja ja lihapullia, jotka ovat Milonkin herkkuja. Ihme kyllä Milo juoksi suoraa luokseni sitä kutsuessani, mutta maalissa se tajusi mitä oli menettänyt ja teki täyskäännöksen. Sain sen onneksi kiinni ennen kuin se ehti syödä kaikki houkuttimet. Seuraavalla rastilla koiran piti myös juosta omistajan luokse, mutta ilman ylimääräisiä houkuttimia ja paljon pidempi matka. Jäin puoleen väliin Miloa vastaan, jolloin se sai juosta perässäni maaliin. Tämä taktiikka toimi, eikä se tällä kertaa keksinyt lähteä omille teilleen. Kolmas rasti suoritettiin ilman koiraa, sillä kysessä oli ihmisten Nose Work. Tehtävässä joukkueen piti yhdessä tunnistaa erilaisia tuoksuja, mikä olikin yllättävän vaikeaa. Onnistuimme kuitenkin tunnistamaan kaksi tuoksua viidestä. Joukkueemme suoritti kaikki rastit ilmeisesti melko hyvin, sillä iltapalalla joukkueemme julistettiin leirikisan voittajaksi! Kaikki osallistujat saivat palkinnoksi koiralle frisbeen, ja meidän joukkueemme sai frisbeen lisäksi heijastimen.

Iltapalan jälkeen heeleristit kokoontuivat rantaan, sillä vuorossa oli heelereiden uintikisa. Rannassa oli järkyttävä meteli, kun koirat olisivat halunneet HETI uimaan. Milo ei oikein tajunnut mitä muut meuhkaavat, mutta osallistui meteliin aina silloin tällöin. Milo oli kahdeksalta illalla jo aivan poikki, eikä ollut kovin kaukana, että se olisi siinä metelissäkin nukahtanut syliin uintiliivit päällään. Uintikisa järjestettiin niin, että aina kaksi heeleriä nostettiin kerrallaan laiturilta soutuveneeseen, vene soudettiin noin 20 metrin päähän rannasta, siellä koirat laskettiin yksi kerrallaan veteen, jolloin omistajat olivat rannalla houkuttelemassa omia koiriaan uimaan oikeaan suuntaan. Miloa veneeseen toisen ihmisen syliin laskiessani sanoin vain, että "se ei ole koskaan ollut veneessä, pidä lujaa kiinni", ja sitten minun pitikin jo kiiruhtaa rantaan odottamaan Milon vuoroa uida. Milon vuoro uida oli viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, sillä sehän yllätti ja ui koko kisan voittoon! Milo itse tuskin tajusi mistään mitään, mutta hienot ja ennen kaikkea herkulliset palkinnot se sai. Meidän ensimmäinen voitto tuli uintikisasta, mikäs sen hauskempaa! :) Lyhyen jäähdyttely- ja kuivattelulenkin jälkeen Milo pääsi huoneeseemme nukkumaan.

Sunnuntaina oli vuorossa epävirallinen leirinäyttely, jonka tuomarina toimi pentu- ja kotikoiraluokkia lukuun ottamatta ruotsalainen Lena Eliasson-Siversson. Milo osallistui tässä elämänsä ensimmäisessä näyttelyssä junioriluokkaan, joka oli näyttelyssä heti ensimmäisenä kymmeneltä. Omankin kokemattomuuteni vuoksi olisi ollut kiva nähdä edes yksi luokka ennen meidän luokkaamme, mutta toisaalta silloin olisin ehtinyt jännittää vielä enemmän kuin mitä nyt jännitin. Juuri ennen junioriluokan alkua alkoi sataa kaatamalla ja ukkostaa, mikä ei yhtään helpottanut jännitystäni. Läpimärkinä astelimme kehään kolmen muun koirakon kanssa, ja yritin vain tehdä perässä mitä muutkin, ja kyllähän me siitä hengissä selvisimme. Välillä olin ihan pihalla, mutta onneksi paikalla oli ihmisiä kertomassa missä meidän piti milloinkin olla. Ensimmäistä kertaa kehässä ollessamme Milo käyttäytyi aika fiksusti, mutta oli vähän laiskan oloinen. Pöydällä tutkiminen ja yksin kehässä pyöriminen menivät myös mielestäni ihan hyvin siihen nähden, että kyseessä oli meidän ensimmäinen näyttelymme. Laatuarvostelussa Milo sai tulokseksi ERI:n (=erinomainen), ja ruotsinkielinen arvostelu suomennettuna kuuluu jokseenkin näin:

"Hyvä pää, oikeanlainen purenta. Hyvin kulmautunut sekä takaa että edestä. Hyvä ylälinja. Aavistuksen kippura häntä. Vähän ahdas edestä. Nostaa takaosaansa liikkeen aikana."

Koska kaikki neljä junioriluokan koiraa saivat laatuarvostelussa ERI:n, käytiin vielä sijoitusten ratkaisemiseksi kilpailuluokka, eli kaikkien piti vielä mennä kehään. Siinä vaiheessa Milolla meni hermo, ja se alkoi ärisemään muille uroksille. Jotenkuten siitä kuitenkin selvisimme, ja sijoituksemme oli lopulta neljäs eli viimeinen, mutta koska neljä parasta palkitaan, saimme mekin ruusukkeen muistoksi. Kokemusta lähdimme näyttelystä hakemaan ja sitä myös saimme, joten siinä mielessä olen tyytyväinen. Ensi näyttelyssä (sitten joskus...) tiedän mitä menen sinne tekemään, ja nyt tiedän mihin pitää harjoittelussa kiinnittää eniten huomiota. Kiva leiri jälleen takana, toivottavasti ensi vuonna uudelleen! :)