Viime viikolla oli
Tampereen koirauinnin järjestämän uintikurssin viimeinen kerta, joka sujui jälleen paremmin kuin edellisellä kerralla. Miloa ei enää juuri tarvinnut houkutella veteen, vaan välillä se lähti uimaan ihan itsekseen ilman mitään houkuttimia. Se myös vihdoin uskalsi napata vedestä lelun mukaansa, kun tähän asti se oli vain uinut lelunsa ohi. Kun Milo nyt kerran pääsi uimisen makuun, varasimme heti tälle viikolle uuden ajan yhdessä Milon äidin ja sen omistajan kanssa. Mukaamme samalle uintivuorolle tuli myös työkaverini uroskoira, josta Milo ei osannut päättää oliko se sen mielestä kiva vai ei. Uimista se ei kuitenkaan haitannut, sillä varsinkin heelerit uivat lähes koko puolituntisen. Milon uiminen oli parantunut entisestään, eikä se enää vetänyt vettä henkeensä koko aikaa. Leluakin se haki vedestä innokkaasti, sekä omaa että muiden. Kotimatka oli hyvin erilainen kuin menomatka; mennessä se huusi, vinkui ja haukkui koko matkan niin että korviin sattui, mutta ahkerasta uinnista väsähtäneenä kotimatka meni nukkuessa. :)
Oli ihanaa nähdä Milon äitiä pitkästä aikaa, eikä Milokaan ollut sitä unohtanut. Kenenkään muun koiran edessä Milo ei matele ja mielistele samalla tavalla kuin äitinsä. En ollut tajunnutkaan miten paljon Milo on kasvanut, se on nimittäin jo äitiään isompi. :)
P.S. Pääsimme pentuagilitykurssille, joka alkaa ensi maanantaina, huippua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti