Kasvattajan luokse saapuessamme meitä vastaan taapersi kolme pientä mutta pippurista heelerin alkua. Ihan ensimmäisenä meidän syliin yritti kiivetä Milo, jonka kutsumanimi oli silloin vielä Ulbert. Milon veli jäi mieleen ihan erityisen terävistä naskalihampaista, joita se tykkäsi ahkerasti käyttää meihin. Milon sisko oli tottakai myös ihastuttava tapaus, mutta enemmän huomiota tuli kiinnitettyä veljeksiin, joiden välillä meidän oli tarkoitus tehdä valintamme. Yhdessä kasvattajan kanssa päädyimme siihen, että Ulbert muuttaa meille. Olimme jo kotona päättäneet kutsua pentuamme Miloksi, ja uusi nimi tuntuikin välittömästi sopivan Ulbertille kuin nenä päähän.
Paperit allekirjoitettuamme lähdimme epätodellisilla fiiliksillä mutta onnellisina ajamaan pienen koiranpentumme kanssa kotia kohti. Lähes koko matkan Milo nukkui sikeästi sylissäni pyyhkeen päällä. Loppumatkasta alkoi surkea piipitys, joka kyllä onneksi helpotti ulos autosta päästessämme. Ensimmäisenä Milo pääsi nuuskimaan takapihan, jonka jälkeen veimme sen sisälle sen uuteen kotiin. Aluksi se ei uskaltanut lähteä jaloistamme minnekään, mutta pikkuhiljaa se uskaltautui kauemmaksi ja kauemmaksi tutkimaan paikkoja. Saimme kasvattajalta mukaan pienen punaisen viltin ja ankkavinkulelun, jotka toimivat Milon lohtuna ja turvana ensimmäisinä päivinä ja jotka ovat molemmat käytössä edelleen, joskin enemmän riepoteltavina ja revittävinä kuin tukena ja turvana.
 |
| © Iida Lähdekorpi |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti